Elämää veitsen terällä

Hermosota jatkuu edelleen... Perjantaina tuli yllättävä käänne, kun tulin saunasta. Otin kaksi pientä askelta suihkuun ja sitten alkoi sattumaan. Kipu yltyi n. 30 s nollsta sataan. Sitten makasin lattialla ja huusin. Luulin, että koko varvas irtoaa, mutta en silti voinut käsittää kivun syytä, kun päällepäin ei näkynyt mitään. Sitten aloin hahmottamaan ilman silmälasejakin, että jotain on vialla ja olen melko sokea. Käytiin sitten päivystyksessä Hyvinkäällä asti katsomassa perjantai illan menoa siellä pari tuntia, kun känniset pissikset stadista, rattijuopot ym meni ohitseni jonossa. Kello oli yksi yöllä, kun menin kysymää onko vielä monta ennen minua? Viisi ihmistä olisi ollut, mutta olin jo niin väsymyksestä sekaisin, kun edellisenä yönä olin nukkunut vain sen viisi tuntia kivun takia, että lähdettiin kotiin.

Mustavarvas

Aamulla varvas oli aika musta ja se tuntui edelleen vähän omituiselta. Niin turvoksissa se ei enää ollut kuin illalla. Lähdin taas käymään terveyskeskuksessa, jossa hoitaja vaan totesi, että siitä on katkennut verisuoni ja ei tässä mitään lääkäriä tarvita. No voi kun kiva, että eivät voineet tätä kertoa siellä Hyvinkäällä... Ihmettelen vain miten verisuoni voi katketa tuollai. Luultavasti liittyy jotenkin tähän iskiakseen, koska hermo menee varpaisiin asti. 

Ajaa varmaan kyllä lisätutkimuksiin, koska ei tunnu enää lääkkeetkään tepsivan kipuun. En viitsi ottaa päivisin panacodia tai sirdaludia, mutta pitää varmaan kokeilla nyt yöksi.

Kävin tänään kaikesta huolimatta uimassa ja pyöräilemässä. Teräsmies ajoi ensin 28 km lenkin ja tuli Sääksiin missä odotin häntä autolla. Käytiin uimassa se perus 750 m, jonka jälkeen lähdin itse pyörällä kotiin 20 km.

Tirmossa kun uin tajusin yhden asian uinnistani. Veto jää kesken siinä vaiheessa, kun käteni alkavat väsyä. Koitin nyt tänään keskittyä siihen ja oli kuulemma aika moista siksakkia etenemiseni. Välillä tuli kiskottua toisella kädellä kovempaa kun toisella. Täytyy nyt löytää siihen joku tasapaino, mutta vauhti parani ainakin viimeisellä 150 m.

Pyöräillessä oli pari läheltäpiti tilannetta. Ensimmäinen tilanne oli niinkin simppeli, että väistin isoa kuoppaa tien sivussa ja sen tähden menin reunaviivan päälle. Takaa tuli juuri sillä hetkellä pakettiauto, joka ei väistänyt yhtään. Onni oli siinä, että en osunut peiliin, koska se olisi teilannut minut. Vähän oli kylmä hiki sen jälkeen hetken. Seuraava tilanne tuli vähän pienemmällä tiellä jossa ei ole edes pientaretta missä ajaa. Mäennyppylän yli mutkaan tuli auto aika kovaa ja melkein kokonaan vastaantulijoitten kaistalla, jossa olin minä. Mutkat suoriks vai miten se nyt meni... Taas oli onnea matkassa, koska vilkaisin juuri sillä hetkellä ylös ja kiitos kissan refleksieni sain ohjattua niin reunaan kuin vain suinkin ehdin. Toivottavasti kuski edes säikähti. Pakukuski aikaisemmin tuskin edes huomasi, vaikka huusin raivoissani perään :D Kyllä siinä taas muisti tämänkin lajin vaarat, joista suurimmat taitaa olla omat lajitoverit.

Ei tässä nyt voi kun toivoa parasta ja pelätä pahinta tuon hermon kanssa. Sillä mennään.