Viimeiset puoli vuotta

Piti tuossa keväällä tehdä radikaali päätös ja karsia jotain, että saan ajan ja energian riittämään kaikkeen. Kirjoittaminen tänne jäi sitten vähän vähälle huomiolle. En oikein edes yhtäkkiä tiennyt mitä kirjoittaa. Ei ollut mielestäni mitään mielenkiintoista, vaikka olihan sitä. Kärsin kamalasta ahdistuksesta ja itsekritiikistä. Ei minusta ole mihinkään ja kuka näitä juttuja jaksaa edes lukea. No, kaikki tämä ahdistus selvisi myöhemmin kesällä...

 

Huhtikuun alussa sairastin koronan. Sain sen pikku ukolta eli päiväkodista. Hän ei ollut kuin nuutunut ja itselläni oli vähän kurkunpää karhea ja jäätäviä migreenejä/horton kolme päivää. Ei käynyt edes mielessä koko korona. Sitten menin kyllä niin tukkoon, että tuntui kuolema tulevan. Siihen sain astmalääkettä ja olo helpottui. Sitten iski sydämelle ns hikka ja se korjattiin betasalpaajilla. Kuusi viikkoa meni, että olin taas täysin kunnossa. Ja samalla tuntui että koko kesä meni nyt ihan vihkoon.

Ensimmäinen pyöräily ulkona huhtikuun 17 kolmisen viikkoa koronan jälkeen. Tuli siinä vähän fiilisteltyä sitäkin, että kymmenen vuotta tullut ajeltua näitä samoja teitä ja Nishikillä vielä.

Kauden ensimmänen avovesiuinti ei ollut noin iloinen miltä näyttää. Vesi oli 16 asteista ja olin kolme päivää tuon jälkeen vähän epäkunnossa. Piti taas lähteä ahnehtimaan matkassa...

Kesäkuun 11 päivä oli Kuusijärvellä taas kauden avaus kisa eli sprintti. Ei ollut oikeen mitään odotuksia ja kuntokin arvoitus koronan takia. Uinti meni paremmin kuin vuosiin, pyörä ja juoksu aika perus. Pyörä meni ihan fiiliksellä, kun unohdin mittarin kotiin ja kellosta oli vaikea seurata koko ajan. Juoksu iski kintuille jälleen kerran mäkisessä maastossa aika pahasti. 1:29:56 eli ei mitään ennätyksiä tullut.

Maaliin ilmeellä Kuusijärvellä

Oittaalla kävin heittämässä perusmatkan ja siellä oli huikea pyöräreitti. Täydellinen itselleni. Juoksu oli sitten valitettavasti samaa sarjaa eli vaihteleva ja se oli vähän paha, mutta tein kaikesta huolimatta parhaan perusmatkani ikinä. 

Hivenen epäuskoisena loppuajan suhteen, mutta totta se oli, että selvisin 2:48:xx ajassa maaliin. Nyt hymyilytti.

Seuraavana oli vuorossa Turku ja puolikas. Siellä uin taas paremmin kuin vuosiin, mutta pyöräillessä tuli moka. Moottoritielle oli vedetty uutta asvalttia ja takaisin päin yhden sillan sauma oli jäänyt täyttämättä tms, koska siinä oli aivan jäätävä rako. Vaikka tiesin sen niin jossain vaiheessa rysäytin siihen niin, että sain rintarankani jumiin.

Ääähhhh bergele. Luovuttaminen on helpompaa kuin luuletkaan. Tämä ei kyllä ollut helppoa. Harmitti valtavasti.

En tajunnut sitä siinä, vaikka ajaminen alkoi tuntumaan vähän haastavalta. Syytin vain vastatuulta takaisin päin. Vaihdossa en meinannut saada jalkaa pyörän yli ja olin vähän mitäs ihmettä ja olo oli kamalan tönkkö. Yritin juosta, mutta mitä enemmän yritin sitä enemmän sattui. Oli pakko luovuttaa jossain 7 km kohdalla. En nähnyt mitään järkeä enää rimpuilla. Henki ei kulkenut kunnolla ja selkää vihloi. Olin todella pettynyt, mutta ajattelin, että Ahvenanmaalla sitten kuukauden päästä paremmalla onnella.

Valitettavasti pari viikkoa myöhemmin Ahvenanmaan kisa peruttiin vähäisen ilmoittautumis määrän vuoksi. Kyllä harmitti. Pelkästään jo sen takia, että olisi ollut kiva mennä sinne. Itselleni iski jokin ihan käsittämätön ahdistus ja epätoivo, että nyt ei olisi mitään saumaa selvitä täydestämatkasta ja vaikka mitä. Se oli ehkä ihan hyvä, että kisa peruttiin, niin jouduin miettimään mikä ihme minua ahdistaa.

Kolme vuotta olen odottanut täyttämatkaa ja olen ehtinyt siinä ajassa lataamaan niin suuria odotuksia ja paineita siitä itsellen. Siitä oli kasvanut minua isompi mörkö. Onnistuin kuitenkin jotenkin vähitellen keräämään itseni ja luottamuksen siihen, että olen tätä touhua jo kymmen vuotta tehnyt ja valmistautunut kuusi vuotta lisää edellisestä epäonnisesta yrityksestä. 

Sad but true

Ostinkin siis kaverilta maantiepyörän, kun ei ollut Ahvenanmaan kisaa ja lähdin ajamaan ensimmäistä pyöräilytapahtumaa :D Jäpy classic 130 km 30 vauhtiryhmässä. Ostin siis sen pyörän viikkoa ennen tapahtumaa... Ei mitenkään hullua. 

Ryhmässä pyöräily pelotti alussa ihan hulluna ja sen näki sykkeistä. Sitten, kun vähän rauhoituin ja huomasin, että ei tässä kuolekaan ja tämähän onkin ihan kivaa ja oikeastaan ihan siistiä, aloin nauttimaan menosta. Yksi pelko kohdattu. 

Sitten tuli kohdattu kaksi muuta. Oltiin ajettu 75 km ja edellä ajanut kaatui, toinen ajoi päälle ja minä yritin väistää, mutta tiessä ei ollut yhtään piennarta, niin kaaduin naamalleni ja siitä ympäri pyörän kanssa selälleen ojaan. Jäin henkiin ja ei sattunut pahemmin, vasempaan käsivarteen sain kolme tikkiä, kun iso sora repi niin pahasti. Olin niin helpottunut, että nauroin siellä ojassa ja lauloin Teuvo maanteiden kuningas. Pyörästä katkesi tanko. Kaikki hyvin. 

Naamasi, kun olet täräyttänyt sen sepeliin. Onneks kypärän visiiri, rauha sille visiirille, pelasti suurimman osan kasvoistani ja lasit.

Minä paranen pyörä ei. Sain taas seivattua aika hyvin. Vasemman käden etusormikin kävi pois paikoiltaan, kun jäi pyörän ja maan väliin.

Kolmas pelko oli juuri nämä kamalat tienvierustojen rinteet. Olin aina kuvitellut tällaisen tilanteen mielessäni ja miten pahasti siinä kävisi, jos vähän horjahtaisin. Kaatuminen tuli 35 vauhdista ja onneksi oli onnea matkassa, että ei käynyt pahemmin, koska ainekset pahempaan oli. Ihmettelen kyllä miten voi olla tuollaisia teitä. Eihän sitä pysty edes autolla väistämään mihinkään, kun ei ole yhtään piennarta asvaltin jälkeen...

Nyt on toivuttu ja treenattu ja vaikka mitä. Huomenna lähdetään vihdoinkin kohti Barcelonaa ja sitä kauan odotettua täyttämatkaa. Olen haljeta jännityksestä, mutta odotan kisaa ihan innoissani. Kyllä tämä on se minun juttu, koska en ole pariin vuoteen odottanut ja jännittänyt yhtäkään kisaa näin paljon. Nyt on vihdoinkin aika nujertaa se mörkö kokonaan, joka on kasvanut viimeiset kuusi vuotta niskassani ja meinasi nujertaakin jo minut. 

Se on kisaviikko nyt!