torstai 26. tammikuuta 2023

You are an Ironman

Nyt minä kerron kaikki. Vihdoinkin. Oli ihan mahtava kisa ja olen edelleenkin melkein neljä kuukautta myöhemmin siitä ihan fiiliksissä. Ja kyllä tänä vuonna uudelleen, jäi sen verran hampaankoloon :D

Kylä
 

Kisaviikko koitti vihdoinkin ja viimeiset viikot tiukkaa treeniä olivat tehneet tehtävänsä ja olin ihan valmis vähän puhaltelemaan. Tiistaina saavuimme kohteeseen ja matka meni pienen elohopean kanssa yllättävän hyvin. Airbnb asuntomme Calellassa osoittautui aivan helmeksi ja oli sattumalta pienen kaupungin keskustassa. Kaupunki oli todella kotoisa ja turvallinen eli pikku ukon kanssa oli mukava kulkea siellä ja ihmiset olivat ystävällisiä.

Kisakeskus ja maali ja kaikki
 

Joka päivä alkoi näkyä kadulla enemmän kisaturisteja ja koko paikka oli ihan huumassa tapahtumasta. Enkä yhtään ihmettele. Tunnelma oli todella hyvä. Kisakeskukseen oli meiltä puolitoista kilometriä, mutta onnekseni huomasin, että pyörä ja startti olivat sitten 500 m päässä. Aamulla sinne könytessä ei harmittanut, eikä kisan jälkeen. 


 

Pyöräileminen oli hämmentävää, kun kävin testaamassa reittiä ja totesin sen olevan niin mahtava, että tulee olemaan täysi työ pitää jäitä hatussa, eikä lähteä takki auki tykittämään, kun on niin ihanaa! Kukaan ei koittanut ajaa päälle for reel ja sai ajaa rauhassa. 


 

Uiminen meressäkin oli aivan super ihanaa. Vesi oli turkoosia, kirkasta ja lämmintä. Aallot huikeita. Calellassa ranta oli siinä mielessä miellyttävä, kun aika jyrkkä eli syvenee nopeasti, niin allot murtuivat nopeasti. Siinä ei ollut sellaista vaaraa niin, että ne veisivät mukanaan niin helposti. Jäin vielä kellumaan rantaveteen ilman märkkäriä ja napsin pikku ukolle hienoja kiviä pohjasta, kun olin tehnyt lenkin. Kalat olivat myös hassuja, koska ne tulivat alleni piiloon siinä ja eivät pelänneet yhtään. 

Muutama konkeli

 

Jännitin aivan saakelisti. En ymmärtänyt miten selviän. Harjoittelin kaikki renkaanvaihdoista lähtien vielä kerran ja koitin miettiä kaikki kohdalleen. 10 v tehnyt tätä ja vihdoinkin se oli käsillä se hetki mitä olin odottanut koko ajan ja ensimmäisen yrityksen epäonnistutta. Olin onnistunut kasvattamaan itselleni asiasta niin infernaaliset paineet, että ne melkein murskasivat minut. Tämä oli elämän ja kuoleman kysymys itselleni. Ja vihdoinkin, vihdoinkin olin pääsemässä toteuttamaan unelmaani. 


 

Kaikki vaikutti täydelliseltä ainakin olosuhteiden puolesta. Oli lämmin ja aurinkoinen päiväkin tulossa. Itse olin tikissä. Olin niin onnellinen. Aamupalaksi keksin vetäistä juotavan puolenlitran jugurtin ja kolme raakaa kananmunaa appelsiinimehulla. Ei ollut liian tönkköä tavaraa ainakaan. Väsytti, kun en ollut yllättäen saanut oikein nukuttua, mutta oli koko päivä aikaa herätä.



 

Lähdin yksinäni rantaan reppuni kanssa valmistautumaan. Isännät saivat tulla perästä myöhemmin. Vein juomat pyörälle ja tsekkasin renkaat. Kaikki hyvin. Jatkoin vaihtotelttaan ja heitin pyörä ja juoksupussiin tarvittavat. Vedin märkkärin päälleni ja menin rantaan, kun puolimatka oli lähtenyt jo matkaan. Pulahdin ja kaikki oli hyvin. Löysin jopa miehet ja jätin repun heille. Sitten oli aika siirtyä lähtökarsinaan odottamaan lähtöä. Fiilis oli mieletön. Jännitti niin paljon, että tärisin ja itkin välillä. Olin onnellinen ja helpottunut, että vihdoinkin pääsen tekemään tämän. Aikaa en ajatellut, mutta maaliin piti päästä. Se oli ainut asia mitä lähdin hakemaan. 


 

Sitten tuli lähtö. Olin niin onnellinen, kun pääsin sukeltamaan aaltoihin, jotka olivat jo aika isot. Ei haitannut. Uin onnessani. Vesi oli kirkasta ja pohjaan näki vaikka oli varmaan 30 m ainakin syvää. Etelään päin oli todella iso vasta-aallokko. Kesti päästä kääntöön pidempään kuin olin ajatellut ja huomasin uivani aallokon takia vähän vinossa. Pitkä takasuora oli sitten taas myötäistä ja siellä olikin sitten ihan mahtava vauhti ja ihailin täälläpäin tutumpia akvaariokaloja luonnollisessa elementissään ja muutamaa kaunista meduusaa. Ei ollut portugalin sotalaivoja :D


Tyrskyjä päin, olen kuvassa oikean puolimmainen eli viimeinen laumasta. Minä ja muut pojat.

Melkein loppusuoralla oli taas vasta-aallokko, joka oli entistä isompi, hetken aikaa ja siellä oli taas ruuhkaa ja jengi sekoili. Meni vähän hermo, kun 3 km kohdalla oli alkanut jo uinti tympimään. Kello sanoi matkaksi 4,2 km vaikka olin uinut aivan viivasuoraan sen mukaan. Aikaa meni 1h 32 min eli n vartti enemmän mitä olin suunnitellut.

Oli oikeasti ihan hiton hyvä fiilis vaikka ei ehkä näytä siltä
 

Onnellisena siitä sitten vaihtoon juomaan raikasta vettä. Vaihtoon meni inasen alle 10 min ja menin ihan rauhassa. Minulla oli hyvin aikaa ja hätäilemällä ei olisi voittanut mitään.


 

Pyöräilyn alkuun mentiin joku pari kilometriä kaupungin läpi ja sitten alkoi baana. Ja aivan jäätävä vastatuuli. No, se ei omaa menoani niin haitannut. Painelin tyytyväisenä ohitse hyvin suuresta osasta jengiä. Juuri ennen kääntöä oli sitten melko maukas ylämäki :D se oli ihan kiva piristys, mutta alas vähän jännitti jo minuakin tuulen takia. Piti pitää aika tiukasti kiinni, varsinkin tuolla leveärunkoisella pyörällä, että ei lähtenyt alta. Takaisin päin tulikin mentyä vauhdilla myötätuuleen eli homma meni aika lailla niin, että kaksi tuntia toiseen suuntaan ja tunnissa takaisin. 


 

Toiselle kierrokselle tuuli oli vain yltynyt. Se oli saatanallinen. Ylämäkeen lähtiessä piti puristaa ihan kunnolla, kun tuuli tuli kivasta vastaan vielä. 100 km kohdalla kramppasi pallea. En pystynyt hetkeen edes polkemaan. Koitin vain ihan chillisti siinä oikoa itseäni ja syödä ja juoda, mutta ei se onnistunut. Oli pakko pysähtyä. Siinä aikani keräilin itseäni ja jatkoin. Sitä se sitten oli loput 80 km. Pysähtelin ja koitin saada jotain alas. Onneksi takaisinpäin oli se myötätuuli, koska lasksettelin kirjaimellisesti pyhällä hengellä. Ilman sitä olisi voinut tehdä tiukkaa selvitä.


 

Banaanin pätkä aina huoltopisteillä helpotti vähän, mutta sitten, kun on oksennus suussa ja taistelet vastaan kaikin keinoin, koska se olisi ollut game over jos olis antanut tulla. Loppumatka tultiin sitten kuivin suin ja toivoin parasta. Kroppa huusi hoosiannaa, kun hiilarit loppu ja kuolemanpelko oli läsnä. Siinä kohtaa tunsin ehkä sen kannustuksen, kun mietin miten moni varmasti seuraa kisaani ja toinen oli että, kun pää sanoo ei pysty olet käyttänyt kapasiteetistäsi vasta 40%. Ja en tullut tänne asti luovuttamaan tällaisen takia :D Lopun muutama kilometri kaupunkipujottelua oli ihan kamalaa, kun olin ihan kujalla. En meinannut jaksaa pitää kiinni ja pelkäsin jyrkkiä käännöksiä, koska ei vain kroppa totellut. 6:45 meni pyöräilyyn. Melkein tunnin enemmän kuin olin ajatellut.

Viimeisiä kilometrejä ja viimeinen nousu ja voin sanoa, että olin aika rajoilla


Pääsin kuin pääsinkin lopulta pois pyörän päältä ja järkkärit kyselee taas olenko kunnossa. En pystynyt edes puhumaan nyökytin vain. Sain pyörän telineeseen ja lähdin nilkuttamaan vaihtotelttaan. Oikean jalkaterän ulkosyrjä kramppasi ja otin kengät pois, mutta se ei auttanut. Se vain kramppasi niin, että itketti. Teltassa lyyhistyin penkille itkemään, mutta söin ja join samalla. Olin aivan varma, että kuolen siihen ja harmitti, kun ajattelin, että taas mokasin. 

Se mukava britti ja tässä vaiheessa alkoi jo naurattaa
 

Lohduttomasti itkiessäni siihen ilmeistyi mukava britti, joka alkoi kyselemään vointiania ja jutteli niitä näitä ja tarjosi omia eväitäänkin. Sain syötyä ja olo hivenen parani. Siinä kohtaa tämä herrasmies ilmoitti, että jää odottamaan minua. Olin ihan oh no! Etkä jää! Sitten oli pakko alkaa nykimään sukkaa vaan kipeään jalkaan ja kolmannella yrittämällä sain kengänkin jalkaan lopulla irvistellen. Siitä se sitten lähti. Enää ei tarvinnut kuin juosta :D Ja niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, niin kaiken jälkeen se tuntui aika pikku jutulta. Ja tähän keräilyyn meni tosiaan 30 min.



Ensimmäinen kilometri meni kävellen. Toisella alkoi jo juoksu onnistumaan. Sitten pysähdyin syömään ja juomaan ja piti mennä jopa pissille. Vaihdossa upottamani vesi oli alkanut toimimaan ja olo oli suorastaan hyvä. Matka jatkui hymyillen, mutta kadotin kaverini, kun hän jatkoi matkaansa. En valitattavasti nähnyt häntä enää, mutta selvittelimme jälkeenpäin, niin hän oli päässyt maaliin vähän ennen minua. Oli ensimmäinen täysmatka hänellekin.

Toisen kierroksen epäuskoinen olo

Innostuin vähän liikaa juoksemisen kanssa toisella kierroksella sitten ja pallea alkoi taas muistuttelemaan, niin kolmas kierros oli vähän kivulias, mutta missään vaiheessa en ollut henkisesti hajoamassa matkaan. Kuvittelin hymyileväni, mutta kuvista huomasi, että se oli loppua kohti enää sisäistä :D 

 

Geelit alkoivat jossain kohtaa kirvelemään suuta, niin vaihdoin banaaneihin ja veteen. Sitten kun toisaan se innostuminen kosti, niin en saanut alas enää kuin kokista. Sillä sitten mentiin melkein kaksi kierrosta ja mietin viimeisellä kierroksella miten hampaani sulaa joka mukillisella...

Viimeinen kierros, seuraavalla pääsisi jo maaliin

Ei ne onneksi edes sulaneet ja loppu alkoi häämöttää. Kävelijöitä oli enemmän kuin juoksijoita ja porukka oksenteli mennessään. Itse en siihen suostunut vaikka muutaman kerran oli hyvin lähellä. Sitä en antanut tapahtua, koska sitten olisi ollut jo vähän huono homma. Ja voin kertoa, että tahto on kovempi kuin mieli ja keho. Jos jotain oikein tahtoo, niin se tapahtuu ja näin tapahtui.

Loppu häämötti, en kyllä tiennyt minun vai kisan

Maali häämötti ja voi saatana kun olin onnellinen. Itkin ja juoksin. Kymmenen vuoden taistelu palkittiin. Löysin itsestäni vielä kaiken lisäksi voimaa edes kuvitteelliseen loppukiriin. Mahtava kisa, koska paikka ja olosuhteet olivat itselleni täydelliset. Juoksuun meni 6 h 13 min ja koko kisaan 15 h 12 min. Ja vaikka olin ikäsarjani toiseksi viimeinen pääsin sentään maaliin. Vähän järkytyin, kun katsoin jälkeenpäin, että 55 lähtijästä vain 32 pääsi maaliin. Kova setti selvästi.

Itkin

Ja nauroin, tyydytyksen tuskainen ilme. Kannattaa zoomata :D siinä tiivistyy miltä tuntuu täysmatka.
 

Maalissa kävelin äkkiä pois, että saan syötävää ja unohdin jopa finisher paidan. Sain sen seuraavana päivänä vielä onneksi. Palkkari, joka teräsmiehellä oli odottamassa repussani pelasti varmaan ainakin seuraavan päivän, oli Noshtia pakko mainita, koska sen verran hyvää kamaa. Pyörälle ja vaihtotelttaan piti jaksaa kävellä vielä puolitoista kilometriä. Sandaalit vaihtui kans äkkiä kuraisten lenkkareiden tilalle. Olin hämmentävän hyvässä kunnossa kaiken jälkeen. 

Koko setin keskisyke jäi 123 eli sellaisen 20 siitä mitä olin kuvitellut sen olevan. Mutta aika pintakaasulla tuli vedettyä sen pallean takia ja sen takia en ollut ehkä ihan niin kipeä kaiken kaikkiaan. 

Uni tuli kisan jälkeen vähän vaihtelevalla menestyksellä. Kroppa oli toden totta ihan sekaisin. Seuraavana päivänä ei ollut mikään paikka edes kipeä. No, suuhun sattui ensin syöminen as usual, mutta ei tarvinnut edes portaita mennä takaperin alas. Kävin vielä meressä kellumassa pikku ukon kanssa ja jäähdyttelin ylikuumentuneen oloista kroppaani. No joo ja kisapuvun pehmuste oli hitsannut melko pahasti hanuriin kiinni juostessa... Se vähän kirveli. Illalla katselin vähän ihmeissäni kasvojani, että kumman näköinen ja tuntuinen. En ollut palanut kuitenkaan kisassa.

Seuraavana aamuna oli sitten vähän liian aikaisin kotiinlähdön aika. Jotenkin selvisimme silmät ristissä ajoissa Barcelonan kentälle ja ei jääty edes aamuruuhkaan jumiin, joka on tosiaan ihan eri ulottuvuuksissa Suomen aamu "ruuhkiin" verrattuna, vaikka oli varmasti ihan hilkulla. 

Koneessa piti käyttää maskia ja olisin kyllä käyttänyt siinä kunnossa muutenkin. Mutta siellä se iski eli pahin post race face mikä oli jo vähän oireillut edellisenä iltana, mutta en tajunnut, että siitä oli tulossa infernaalinen. Kasvojen koko T-alue alkoi kutista aivan järkyttävästi ja teki mieli hinkata vain koko ajan sitä. Siihen alkoi ilmestyä pieniä finnejä eli koko iho käytännössä tulehtui. Sellaineen stressireaktio. Sitten alkoi särkeä kitalakea. Itketti ja oli kauhea nälkä ja koneessa saanut kuin muffinsin ja mehua/kahvia/teetä/vettä. 

Kitalakea särki sitten kolme päivää ja kolmantena päivänä mietin, että jos tämä ei ala helpottamaan huomenna, menen lääkäriin. Kun mikään särkylääke ei meinannut auttaa. No, neljäntenä päivänä huomasin, että kitalaki alkoi ilmeisesti palautumaan, koska se oli muuttanut muotoaan kolmiosta takaisin kaarevammaksi. Se oli omituinen havainto. Kipu johtui ilmeisesti hermosta, joka menee itselläni niin lähellä hampaiden juuria, että kaikki sokeri, kuivuminen, iskutus ym rasitus ja stressi otti hermoon. Olen muutenkin aika ns hermoheikko, niin en ihmettele. Silti melko unexpected error. Samoin kuin palleakin.

Lihakset olivat ihan fine jo siinä vaiheessa. Hermostolla meni useampi viikko kaiken kaikkiaan. Tuli sellainen väsähdys, kun yritti liikkua ja portaatkin otti koville useamman viikon. 

Pallean kramppi oli onni onnettomuudessa, koska se vihdoin paljasti juurisyyn ns huonolle draiville, jota oli jatkunut pitkään. Varmaan juurisyynä raskaus ja synnytys. Lonkat ja lantion seutu kärsi siinä ja sinne jäi pieniin lihaksiin heikkoutta. Puolitoista vuotta sitten, kun ajoin ensimmäisen kisan uudella pyörällä alkoi solmu purkautumaan vähitellen. Vuosi sitten tehty hermostotestaus ja trauman purku, paranti tilannetta jo huomattavasti, mutta silti oli vielä jotain. Kävimme kisaa läpi naprapaattini kanssa ja ei sitä tarvinnut kauaa ihmetellä, kun oikea lonkka näytti pettävän ja pahasti. Taustalla varmasti myös vanhat vammat oikealla jalalla.

Sitä tuli treenattu salilla pari kuukautta kirjaimellisesti hampaat irvessä, koska ollut todella rankkaa, että tekee liikkeet oikein ja oikeilla lihaksilla. Se on alkanut tuottamaan tulosta ja lantio kantamaan ja sen myötä paljastunut paljon muutakin. Jalkaterän ulospäin kääntyminen korjaantunut, yläselän/niskan/hartioiden jumit jne. Olen vain kompensoinut hyvin tehokkaasti kaikella muulla heikon lantion. Nyt huomasin, että oikea hartia roikkuu melko pahasti eli heikossa hapessa, kun ei tarvitse enää yrittää tasapainottaa. Hiihtäessä huomaa puolieron pienentyneen, kun oikea puoli ei laahaa enää ja oikea lapa on ihan tulessa, kun se tekee töitä oikein. 

Treenit on taas tosiaan hyvässä vauhdissa kohti ensi kautta ja sinne mennään entistä vahvempana. Täydestämatkasta suoriutuminen poisti sen mörön niskastani ja pystyn nyt ottamaan treenamisenkin paljon kevyemmin/rennommin huomaan. Vaikka ainahan sitä tosissaan on :D Kuitenkin sellainen ahdistus on poissa, kun tietää nyt pystyvänsä mihin vain. Kyllä se täysmatka on elämän muuttava kokemus.