Escape from Alcatraz 2016

Oma pakoni onnistui. Se on tullut selväksi jo sosiaalisen median kautta. Ei kyllä ollut ihan helpoin pako, mutta en sitä odottanutkaan. Tämä oli muutenkin oikea merkkipäivä kisalle, koska originaalista paosta vuodelta -62 tuli kuluneeksi tasan 54 vuotta tänään. Kisa oli kyllä ihan huikea. Aivan törkän hieno. Järjestelytkin olivat täydelliset suoraan sanottuan. Kaikki oli osattu ottaa huomioon infoja myöten. 

Aamu alkoi kolmelta silmät ristissä. Olin kuitenkin laittanut kaikki illalla valmiiksi, että ei tarvinnut kuin vähän dynaamista venymistä, että sai kropan hereille ja aamupalaa. Tai niin luulin. Satamassa oltiin puoli viiden tienoilla ja löydettiin jopa autolle paikka lähistöltä. Lähdettiin teräsmiehen kanssa valumaan kohti vaihtoareenaa. Siinä sen vasta tajusi kuinka paljon se 2000 osallistujaa kuitenkin on. Onneksi ei ollut enempää :D Itselleni tämä oli nimittäin suurin kisa mihin olen osallistunut.  

Sain kaiken paikoilleen, kävin paskamajassa jännäpissalla ja menin bussijonoon. Jonossa jäin tuijottamaan edessä olevan jalkoja ja siinä tajusin, että voi SATAN! chippi jäi siihen nojatuoliin... Vaikka olin laittanut kaiken järjestykseen olin kuitenkin jotenkin onnistunut skippaamaan sen... Jumaliste minkä paniikin lykkäsi, kun kello oli jo puoli kuusi. Lähdettiin juoksemaan vähän eri suuntiin, kun etsin järkkäriä ja teräsmies oli jo menossa hakemaan chippiä. Onneksi kysyin kuitenkin, koska tähänkin oli varauduttu ja laivalta sai uuden. Sitten piti enää juosta teräsmies kiinni, että se ei karkaa suotta hakemaan sitä vielä. Tuli siinä sellainen hyvä 200 m sprintti ja lopulta karjaisin niin, että yksi autoilijakin pysähtyi viereen ja kysyi onko kaikki hyvin. Taisin herättää samalla koko korttelin. 

Bussissa satamaan, mistä laiva lähti toiselta puolelta kaupunkia olikin sitten tunnelmaa. Viereinen nainen tarjosi keksejäkin, kun sai selville, että oli unohtanut sen energiapatuknakin... Siinä vaiheessa oli kuitenkin vielä puolitoistatuntia reilusti starttiin. Satamassa sain uuden chipin ja helpottuneena kävelin paattiin pönöttämään muiden 2000 osallistujan kanssa. Monella oli jo märkkäri päällä ja ihmettelin miten he pystyvät siihen. Itse oisin saanut varmaan nestehukan jo ennen kisaa, jos olisin laittanut sen. Tunnin laivamatka meni nopeasti jutellessa, venytellessä vähän lisää, taas vielä vessassa ja sitten pukiessa kamat. Minulle tuli tosiaan kuuma heti, kun vedin kumipuvun päälleni. Kastelin vesipullolla vielä kasvot ja niskan juuri ennen starttia siinä toivossa, että shokki hypyssä olisi pienempi.

Pelikaaneja matkalla varmaan turbiiniin

Lähtö tärähti ja minua alkoi itkettämään kun jännitti niin paljon se hyppääminen. Pienen jonottelun jälkeen olinkin siinä reunalla katsomassa veteen. Se oli menoa. Itkin hypätessä kauhusta ja sitten itkin vedessä, kun selvisin siitä ihan hyvin. En vajonnut kovin syvälle ja pääsin heti liikkeelle. Se oli sellainen fiilis, että saa vastaavaa hakea. Vähän tuli alussa kontaktia, mutta se ei haittaa itseäni. Yksi nainen ui jopa ylitseni. Aika yksin sai kuitenkin mennä koko matkan. 

Startti ei pahemmin näkynyt maalle muuta kuului kuulemma ainakin 

Siellä sitä polskitaan 

Uinti tuntui helpolta ja vesikään ei ollut tosiaan kamalan kylmää. Olin aamulla päätynyt yhteen uimalakkiinkin, kun en halua pään kuumenevan liikaa, koska se taas laskee suorituskykyäni. Siinä samalla katselin vähän maisemia ja sain pidettyä suunnan oikeana eli yli. Mietin, että tämä uintihan on oikein mukava. Yhtäkkiä tuli kuitenkin sellainen aalto oikealta, että oikean käden ollessa ilmassa meinasin pyörähtää ympäri. Piti vähän katsoa mikä hitto se oli. Karmea terävä aalto. Ajattelin, että se oli jonkun laivan aiheuttama. Vaan kun ei ollut. Niitä alkoi tulla lisää. Välillä läsähdin aallon harjalta alas, välilllä olin ihan uppeluksissa. Alkoikin olemaan vähän haastavaa hommaa. Suunnistaminenkin alkoi olemaan melko vaikeaa, kun ei nähnyt mitään välilllä ja välillä tuli aalto päin näköä. Yksi aalto meinasi viedä lakinkin päästä. 

Aloin olemaan jo lähellä rantautumista ja vaikka olin käynyt tsekkaamassa mestan, niin yllätys se näytti taas vedestä ihan erilaiselta vielä, kun ei nähnyt kunnolla aaltojen seasta. Sitten kuulin juontajan äänen ja pysähdyin oikein tähystämään ja huomasin uineeni jo vähän ohi. Voi piru, kun harmitti. Nyt sain sitten uida vähän vastavirtaan ja siihen kiukkuiseen vääntämiseen meni sitten 5-10 min ekstraa. Uinti oli ollut kyllä historian kovimpia terävän aallokon takia, että ihan hyvin siihen nähden kuitenkin.

Aavistuksen ärtyneenä, eli todella kiukkuisena, omasta seikkailustani, lähdin pyörävaihtoon. Olin joutunut käyttämään niin paljon energiaa siihen rantautumiseen, että en jaksanut oikein edes juosta vaihtoon. Alku meni kävellessä ja sitten, kun oli vähän syke laskenut laitoin hölkäksi. Pyörän luona uintikamat pois ja pyöräkamat tilalle ja sitten mentiin elämäni tähän mennessä kovimpaan pyöräilyyn. En tosin tiennyt sitä vielä siinä. 

Ärrinmurrin

Kiukkuista mutinaa

Olin kyllä ymmärtänyt, että ei se helppo ole, mutta kyllä se pisti koville nämä reidet. Alkuun oli suoraa ja taisaista vastatuuleen. En lähtenyt intoilemaan, koska tiesi mikä odottaa. Koitin vaan saada jalkoja elpymään uinnista. T1 vaihto on nimittäin itselleni se rankempi. Mäet meni yllättävän hyvin ohitin paljon jengiä ja aika helposti vielä. Mutkaiset alamäetkin menivät melkein huomaamatta kisahuumassa, mutta piti vaan väistellä muita ja sai kyllä jarruttaa välillä niin lujaa, kun jaksoi vaan puristaa. Jänniä hetkiä ne. Asvaltti oli paikoitellen niin kamala, että sekin sai hidastamaan, kun pelkäsin, että ote irtoaa, kun menee kädet tunnottomaksi tärinästä ym. 

Jiihaa pyöräilemään

Takaisinpäin oli sitten se pahin nousu, sairaalanmäki, mistä muistutettiin infossakin perjantaina PRO kavereiden toimesta. Hitto se oli paha. Jumaliste, kun joutui laittamaan voimaa siihen polkemiseen enemmän kuin koskaan. Huomasin äriseväni mennessäni :D Mutta, en vieläkään saanut reisiä sillai hapoille. Ihme jalat. Loput mäet eivät sitten tuntuneetkaan enää niin pahoilta sen jälkeen. Mitkään mäet ei varmaan tunnu ainakaan Suomessa enää tämän jälkeen pahoilta... 

Golden Gate Parkissa taas vähän ylämäkeen

Loppumatka olikin alamäkeä, jyrkkää sellaista huonolla asvaltilla. Sitten alun suora takaisin päin myötätuulessa, niin sai hyvät yli 40 vauhditkin siinä vielä loppuun. Sai hetken kuvitella taas ajavansa oikeasti kovaa. Pyöräilyssä meni pullo juotavaa ja kaksi hunajageeliä.

Juoksuun lähdin aika tönkkönä. Alku oli taas sitä tasaista kolmen kilometrin verran ja siitä lähti taas se nousu. Sitä jatkui varmaan pari kilometriä. Ja siellä oli sellaiset vaatimattomat 300 askelman portaat... Olin aivan unohtanut ne. Rantaan oli ihan kiva juosta vaihteeksi alamäkeä, kunnes päästiin hiekkarannalle Baker Beachille. Siellä juostiin ensin rannan toiseen päähän ja käännyttiin kohti niitä hiekkaportaita. Ne oli pahat, kun jalat oli jo niin käytetty. Totesin niitä kiivetessä parille tyypille ympärilläni, että tämän jälkeen täysmatka tuntuu varmaan ihan helpolta. Varsinkin Suomessa. Ei se ainakaan pahemmalta voi tuntua... Alle neljään minuuttiin kiipesin kuitenkin portaat, kun olin odottanut jotain viittä minuuttia. 

Matka jatkui portaidenkin jälkeen vielä pitkälti ylämäkeen. Yksi mies tuuppasi minua selästä eteenpäin ja sanoi anna mennä. Se auttoi, koska sain vauhtia siitä jotenkin. Mies itse jäi, mutta antoi minulle voimia :) Sitten olikin enää alamäkeä. Vähän portaita vielä ja alun portaat alaspäin tuntuivat itseasiassa pahemmalta siinä vaiheessa kisaa, kun reidet oli jo niin loppu. Pelkäsin, että jalat pettää alta.

Ei pettänyt ja pääsin loppusuoralle joka oli kolmisen kilometriä. Se oli kyllä paha. Rannan hiekkatietä suorassa paahteessa. Mietin, että nahka palaa ihan karrelle, koska aurinkorasva on tässä vaiheessa enää muisto ja parhaassa tapauksesa saan vielä auringonpistoksen. Mailin välein oli kuitenin onneksi juottopisteitä ja kaadoin aina vettä päähän ja join Cytomaxia. 

Hitto sitä fiilistä, kun lopulta pääsin satamaan. Ihmiset kannustivat ihan hulluna. Oli vaan pakko jaksaa puristaa vielä vähän lisää. Maalikuja lippuineen ja yleisöineen oli ihan huikeaa. Maaliin minut kuulutettiin kyllä Islantilaisena, mutta huusin tiestysti FINLAND ja sain lähistöllä olevat ihmiset repeämään. 

Wupii se on siinä

Pääsin pakenemaan

Ajallisesti uintiin meni 53:21, pyöräilyyn 1:09:55, aika hyvä siinä maastossa ja juoksuun 1:22:06 mikä sekin oli hyvä ottaen huomioon huonon juoksuni ja reitin. Ja vaikka sanotaan, että kisaan ei pidä lähteä uusilla kamoilla niin lähdin kuitenkin uusilla Hokkasilla eikä tarvinnut pettyä. Ihan huikeat töppöset. Koko hommaan meni 3:37.54. Kyllä kannatti.

Siitä vielä äärimmäisen hieno mitali

Maaliintuloalueella oli tarjolla Muscle Milkkiä, protskujuomaa, ruokaa ja hierontaa mihin suunnistin heti ensimmäisenä varaamaan ajan. Sain sen 45 min päähän. Ehdittiin hakea siinä odotellessa kamat vaihtoalueelta ja haahuilla. Hieronta oli paikallisen hierontakoulun opiskelijoiden toteuttamaa ja pelasti varmaan tulevan viikon. Sanoin vielä jumittaneesta alaselästäni, niin sain siihenkin apua. Ihan mahtavaa. Sitten kaiverrutin mitaliini ajat ja nimeni, kun oli tarjolla ja mentiin VIP alueelle syömään mihin meillä oli pääsy. Hurrattiin muutamat maaliin ja lädettiin kämpille. Olin ihan puhki ja se olis sitten suihkun kautta nukkumaan pariksi tunniksi. 

Tämä kaveri jäi mieleen, kun oli vetänyt kisan kiltissä. Oli ainakin hyvin ilmastoitu asu.

Jos mielesi tekee lähteä itsekin koittamaan, niin kannattaa lähteä elokuun lopussa Käringsundiin hakemaan paikkaa. Sen saa nyt myös perusmatkalta puolikkaan lisäksi. Suosittelen. Ihan huikea kisa kaikinpuolin. Escape from Alcatrazin arvonnoista voi myös voittaa paikan kisaan. 

Huomenna matka jatkuu sitten Losiin, missä ollaan toinen viikko ja nyt alkaa varsinainen loma.