Puoli vuotta

Tekisi mieli sanoa, että menipä se puoli vuotta nopeasti. No ei mennyt. Ollut ehkä elämäni rankin puoli vuotta, mutta en silti sano ettenkö olisi myös nauttinutkin. Kyllä tässä jää plussalle kuitenkin, kun alkaa selviämään pahimmista univeloista ja muista kärsimyksistä. Teräsmiehelle kuuluu myös suunnattoman suuri kiitos, että on auttanut niin paljon, vaikka kyllä se työpäivän jälkeen on varmasti myös rankkaa. Öistä puhumattakaan.

Vuosi sitten olimme julkistaneet tiedon tulevasta perheenlisäyksestä. Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus. Kärsin koko raskauden niin kamalasta ahdistuksesta, että odotin synnytystä hartaasti. Ja se oli sitten elämäni kivuliain kokemus. Vieläkin puistattaa. 

Ensimmäisen kuukauden pelkäsin koko ajan, että vähintään rikon lapsen. Toinen kuukausi meni siinä uskossa, että se vihaa minua, kun imetyksen kanssa oli sellaista taitelua. Kolmantena kuukautena usko itseeni kasvoi vellien ansiosta. Akselia ei vaivannut nälkä enää koko aikaa, niin alkoi tulemaan enemmän niitä hyviä hetkiä. Sitten siirryttiin jo soseisiin ja mitä enemmän saanut oikeaa ruokaa, niin yöt paranivat ja sen myötä fiiliskin. 

Imetys jäi hampaiden ja suuren ruokahalun takia lopulta kokonaan pois joskus viiden kuukauden hujakoilla. Se vain unohtui. En jaksanut enää syöttää kahden tunnin välein yöllä ja kun päivällä ei kelvannut kuin pullo ja purtiin vaan, niin se meni aina vain satunnaisemmaksi ja lopulta vain huomasin, että en ollut enää imettänyt x aikaan. En oikein tiedä milloin se varsinaisesti loppui. Loppujen lopuksi aikamoinen helpotus, kun ei tarvitse enää taistella.

Onhan pikku mies ottanut kokoakin ihan reippaasti. Tarkkoja lukuja ei vielä ole, kun neuvola on vasta ensi perjantaina, mutta veikkaisin Akselin kasvaneen puolessa vuodessa sellaisen 20 cm ja painoa tullut 7 kg, ehkä enemmänkin. 

Tiistaina jätkä vaivautui vihdoin kääntymään itse mahalleen ja tänään, perjantaina, pyörittiin jo ympäri keittiön lattialla. Leikkimatoltakin oli päivällä karannut :D Akseli oli koko raskausajan liikkeessä ja se jatkuu edelleen. Naurattaa oikein välillä, kun tunnistaa samoja liikeratoja edelleen, mitä oli mahassakin.

Yötkin paranevat toivottavasti vähitellen, kun Akseli pääsi nyt omaan huoneeseen nukkumaan. En herää enää ihan kaikkeen, niin kuin tähän asti, vaikka korvatulpat päässä nukuinkin... En kylläkään taida osata nukkua enää ilman, vaikka yritin. Kaksi ja puoli vuotta ne päässä on tehnyt tehtävänsä.

Treenaaminen on ihan hyvässä vauhdissa ja peruskunto alkaa olemaan varmaan parempi kuin koskaan. Ei se sinällään ihme ole, kun joka päivä työntää tuollaista 20 kg edellään ainakin 2 km verran treenien lisäksi. Tuntimäärä on viikossa pyörinyt siinä viiden tunnin hujakoilla ja aika sopivalta määrältä tuntunut.

Tässä on nyt sitten vielä toinen puoli vuotta ja pääsen takaisin töihin. Uskoisin tämän jälkimmäisen puolikkaan menevän nopeammin ja helpommin, kun aika kuluu tuon pikku veitikan kanssa nykyään paremmin.

Pikku herra puolivuotias muumihaalarissaan ihmettelee