Uudenlaista elämää

Edellisestä postauksesta päässyt vierähtämään pidempi tovi, kun on ollut enemmän tai vähemmän töttö ja röö koko ajan. Viimeiset viikot meni niin henkisesti ja fyysisesti viimeisillään, että ei jaksanut pahemmin ajatella. Nukuin lähinnä ja kävin kirjastossa hakemassa piiiitkästä aikaa kunnon kasan fantasioita luettavaksi. Kauniina päivinä kävin pyöräilemässä pikku lenkkejä, että sai vähän liikuntaa, kun kävely oli niin tuskaista. Harmi, että ne kauniit päivät olivat aika harvassa...

Tuolla sitä päästeltiin sään salliessa

Triathlonmessuilla tuli tosiaan käytyä huhtikuun lopulla ja se taisi olla viimeinen isompi tapahtuma siinä vaiheessa missä jaksoin käydä ja kävellä. Messut olivat jälleen täynnä kaikkea kivaa, mutta itse jouduin lähinnä huokailemaan haikeana. Ostin kyllä GU:n keksejä ja elektrolyytti juomatabletteja, joista oli todella paljon iloa myöhemmin eli synnytyksen yhteydessä.

Kaksi viikkoa sitten pieni poikamme ilmoitti olevansa valmis siirtymään ulkopuolelle ja siitä alkoikin sitten elämäni spartathlon. Iskiaksen kipeytyessä vasemmalta en pystynyt juuri liikkumaan, kun istuminen ja kävely aiheutti tajunnan räjäyttävää kipua kaiken lisäksi, niin meni pari päivää eli keskiviikko klo 3 aamuyöstä perjantai aamuun, ennen kuin poikamme näki päivänvalon. 

Pikku pallero

Poika oli pieni, paljon pienempi mitä oli ennustettu. Mielestäni kyllä ihan tarpeeksi iso. Teki ihan riittävästi damagea tuonkin kokoisena, kun tuli pää vinossa vielä ja vähän imukupilla avustettuna ja olin jo niin puhki yli kahden vuorokauden jälkeen. 

Pari päivää oltiin perhehuoneessa ja teräsmies oli sankarini mahtavan Hyvinkään sairaalan henkilökunnan lisäksi, kun en pystynyt pariin päivään paljon sängystä nousemaan. Hän hoiti kaikki nostelut ja parit vaipanvaihdot urhoollisesti, kun minä keskityin selviämään ja opettelin imettämään pikku palleroa.

Isin kanssa unilla

Sunnuntaina päästiin lähtemään kotiin ja tässä sitä nyt on reilu viikko oleiltu ja ihmetelty. Meinaa vähän väsyttää, kun unirytmiä ei ole ja nälkäkin tuppaa tulemaan miten milloinkin pienelle. Teräsmiehestä tuli korvikemies ja pelastanut taas, että olen saanut nukkua välillä minäkin pidempiä siivuja. 

Lauantaina käytiin ensimmäisellä parin kilometrin kärrykävelyllä ja meinasin lyyhistyä puolentoistakilometrin jälkeen. Sunnuntaina otin vähän lyhyemmän lenkin ja sen jaksoin melkein hyvin. Vähän piti puuskuttaa senkin jälkeen, että jaksoi taas liikkua.

Rankka lenkki, minulle

Pahinta tässä on kyllä se, että keskivartalotuki on ihan hukassa. Koitan kovasti keskittyä siihen kävellessä ja varsinkin nostaessa jotakin, mutta pelkään, että saan selkäni vielä hajalle. 

Olen saanut niin kauniita kukkia, että on oikein itkettänyt. Hormonit :D

Painoahan minulle kertyi odotusaikana sen +20 kg. Heti siitä ei kadonnut yhtään mitään mihinkään, kun turposin ihan huolella synnytyksen jälkeen niin, että minulla ei ollut suunnilleen edes nilkkoja. Nyt sitten 10 päivää myöhemmin on lähtenyt noin puolet. Läskiä on sitten vissiin toinen puoli, mutta onpahan mistä imettää. Ihan hyvä vaan, koska olen niin väsynyt, että ei ole oikein edes nälkä ja en tahdo muistaa syödä ihan riittävästit joka päivä. Olen kyllä nyt koittanut skarpata asian kanssa.

Karmea kuva kaksi viikkoa ennen kuplahdusta. Pitää kyllä vielä vähän kehua noita 2XU:n raskaustrikoita, kun helpottivat elämää niin paljon. En olisi jaksanut kävellä yhtään ilman niitä lopussa, kun olin niin turvoksissa.

Tässä sitä mennään opetellessa ja vaikka vähän koville ottaakin välillä, niin kyllä nuo pienet hymyt ja muu mitä poika toi tullessaan palkitsee. Kaikesta söpöydestä huolimatta odotan kovasti, että pääsen taas pyöräilemään ja uimaan. Juoksun kanssa joutuu aloittamaan varovaisemmin.