Toipilaana

Toinen aika rankka viikko takana. Paluu töihin ei ollut ihan helppo, kun olin niin väsynyt koko ajan huonojen yöunien takia. Huonot unet johtuivat taas kipeästä vasemmasta kyljestä. 

Maanantaina totesin pään parantuneen kuitenkin aikalailla täysin, niin uskaltauduin ottamaan illalla hätävara Panacodin. Se oli vaan tablettina, niin piti liuottaa se veteen, koska muuten ei imeydy, kun on niin tehokas ruuansulatus... Pahaahan se oli kuin mikä ja ei siitä yökkimättä selvinnyt, mutta auttoi aika nopeasti ja menin nukkumaan. Siinä juuri ennen nukahtamista mietin, että on muuten ollut hermo vähän kireällä näköjään kipujen takia. Oli ihanaa olla pitkästä aikaa ilman suurempia kipuja.

Aamulla se sitten kosti tietysti, kun olin nukkunut vasemmalla kyljelläkin. Yritin nousta sängytä ylös, mutta itku siinä meinasi tulla. Sain kammettua itseni lopulta ylös ja kyllä taas otti päähän. Piti liikkua todella varovaisesti enkä pysynyt hengittämään kunnolla kuin pienessä etukumarassa. Kaikki äkilliset liikkeet ja nostot vasemmalla kädellä aiheuttivat polttavaa/repivää/pistävää kipua vasempaan kylkeen. Kyllä, meinasin seota päivän aikana. Varasin keskiviikolle ajan lääkärille. Tarvitsin lisää lääkkeitä, kun tavallisista kipulääkkeistä ei ollut mitään apua.

Lääkäri totesi, että ei minulla ole mitään murtunut, jos tosiaan ei röntgenissä näkynyt mitään. Ihmettelin myös, kun oikea puoli kasvoista tuntuu niin oudolta ja en näe oikein kunnolla oikealla silmällä. Vääntelin siinä naamaani lääkärin toiveiden mukaisesti ja hän totesi, että kaikki on kunnossa. Kyljessäni on kuitenkin rustotulehdus. Ikinä kuullutkaan, mutta lääkärisetä otti kirjan esiin ja selitti mikä se on kuvien kanssa. Kaikki vasemman puolen kylkiluita kiinnittävät rustot ovat ottaneet iskusta niin itseensä, että ovat tulehtuneet. Sattuu enemmän ja paranee kauemmin kuin murtuma. Oh joy... Onhan se kiva, että on vahvat luut... Sain kuitenkin lisää Panacodeja poretabletteina.

Lääkärin jälkeen lähdin Lassen kanssa isolle kirkolle metsästämään Pokemoneja. Voi veljet miten siistiä oli pyöriä pari tuntia Ruttopuistoa ympäri, kun siellä oli niin paljon niitä ötököitä, että meinasi kiire tulla, kun koitti pyydystää ne kaikki :D Olimme hyvää seuraa toisillemme, kun kumpikin liikkui hitaasti, mutta varmasti vaivoinensa :D

Hohoo pelaajan taivas :D

Torstai oli vähän parempi päivä, kun oli lääkitys kohdallaan ja olin saanut nukuttuakin. Vähän alkoi tulemaan jo kaipuu lenkkipoluillekin. Sitä joutuu kyllä odottamaan vielä :( Illalla ei voinut lähteä keräämään päivittäistä liikunta-annostaan Pokemoneja metsästämällä, kun satoi, niinpä tyydyin pelaamaan toista ihanaa peliä eli Final Fantasy XIV:tä. Siinä ei vaan saa liikuntaa, se on sen huono puoli.

Perjantaina olinkin sitten taas ihan rikki. Ei se istuminen kovin terveellistä ole. Löysin taas yhden melko viattoman tuntuisen asian, jolla satuttaa itseään. Pesin käteni ja repäisin paperin sellaisesta automaatista vasemmalla kädellä ja se nopea liike pisti kylkeen niin pahasti, että menin kaksinkerroin kivusta ja melkein löin pääni vielä tason reunaan. Se nyt siitä olisi vielä puuttunut, että olisi otsassa hirveä vekki... Toinen minkä kanssa olen taistellut koko viikon on ruokalassa tarjottimen kantaminen pöytään. Ovet pitää muistaa aukaista oikealla kädellä, sen opin kun pudotin melkein kallisarvoiset kahvini lattialle avatessani oven vasemmalla ja taas sattui.

Illalla lähdin taas kävelylle Pokemonien toivossa ja paluumatkalla tuli pieni paniikki ukkosen yllättäessä. Olin puolen kilometrin päässä enää kotoa, kun välähti ja jyrähti niin maan perusteellisesti. Laskin sen olevan kuitenkin vielä aika kaukana. Mokoma tuli vaan niin nopeasti päälle, että oli pakko laittaa juoksuksi, kun alkoi tuulemaan tietyllä tavalla. Tiesin, että minulla on maksimissaan enää viisi minuttia aikaa. En ehtinyt kuin muutaman metrin juoksemaan, kun taivas aukeni. Sitten olikin juostava valitettavasti oikeasti. Siinä ei ollut mitään kivaa, mutta pakko oli pelkään sen verran ukkosta ulkona. Adrenaliini nostaa kuitenkin kivasti kipukynnystä.

Sieltä se ukkonen vyöryi vauhdilla päälle

 
Olin sen verran onnekas, että pääsin ulko-ovelle juuri, kun vettä alkoi tulemaan ihan taivaan täydeltä. Haukoin henkeäni siinä hetken ennen kun aloin edes kaivamaan avaimia taskusta. Sisällä huomasin, että olin onnistunut hajottamaan johonkin puhelimen laisisen etupinnankin. Ei nuo iPaskat kestä meikäläisen seikkailuissa näemmä. Lumiat kestivät kaikki vaikka ja mitä ilman säröjä näytössä. Snif.

Aamulla se spurtti kyllä vähän kosti kipuina. Arvasin. No perus särkylääkkeiden voimin ruokakauppaan ja taas kävelylle metsästämään. Kävellessäni tajusin, että nyt on vasta lihakset kipeinä. Sitä olenkin itseasiassa vähän ihmetellyt, kun ei ole ollut lihakset kipeät siitä kaatumisesta. Nyt on. Niska hartiaseutu aiheuttanut varmaan kaikki nämä näköhäiriöt ja jumalattoman päänsäryn lopulta. Vasemmasta lonkasta hävinnyt se mustelma, mutta nyt se on vasta kipeä samoin vasen käsivarsi. Kaksi viikkoa se sitten otti, että alkoi palautumaan. Ehkä siitä spurtista oli jotain hyötyäkin.

Kävelykuuri jatkuu ja ihan oikeasti onneks on nyt tuo Pokemon peli tai en varmasti jaksaisi/viitsisi kävellä niin paljoa. Kaikki mikä rasittaa kylkiluiden rustoja eli aiheuttaa kipua pitäisi minimoida niin kauan kuin kipua esiintyy, koska tulehdus uusii muuten herkästi. Ja tämähän paranee viikkoja. Olen kuullut kaikkea kahdesta viikosta vuoteen... Kaksi viikkoa meni juuri, että toivoen parasta, peläten pahinta.