Hengissä ollaan

Olin kirjoittamassa jo pari viikkoa sitten, mutta sitten alkoikin varsinainen piinaviikko. Mikään ei ole varmaan pahempaa kuin perheenjäsenen sairastuminen vakavasti. Teräsmies ei nimittäin ollut helmikuisen mahataudin jälkeen missään vaiheessa ihan terve ja viikko ennen pääsiäistä alkoi vointi huononemaan pahasti. Se on synkkää katseltavaa, kun iso mies on kivusta kaksinkerroin. Sairaalareissuksihan se sitten lopulta meni, joka kesti melkein viikon. 

En ole varmaan koskaan elämässäni joutunut kokemaan tuollaista stressiä. Olin sen tiistain ihan shokissa, kun teräsmies joutui sairaalaan ja odottelin kauhuissani lisätietoja. Onneksi äitini tuli auttamaan keskiviikkona, koska olisin ollut varmaan itsekin muuten sairaalassa seuraavaksi. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että työpaikkanikin päätti aiheuttaa lisää stressiä samalla viikolla vielä.

Jahas mitäs täältä löytyy

Olen nyt viikon koittanut toipua ja tuon piinaviikon rasitus näkyy edelleen korkeahkona leposykkeenä. Ehkä osasyyllisenä on myös melko jumissa oleva yläkroppa, kun jouduin hoitamaan aika pitkälti Akselin nostelut ja muut, kun ei äitimuoria nyt viitsinyt kauheasti rasittaa. Maanantainen LPG käsittely ja muu hoito Maijun käsissä helpotti kyllä tilannetta huomattavasti ja olen nukkunut nyt useamman yön paremmin.

Treenannut olen koko ajan itseäni kuunnellen. Sykkeet ovat tavallista korkeammalla edelleen vähän, mutta parempaan päin. En olisi varmaan edes selvinnyt ilman treenejä, koska kun pääsin keventämään ahdistustani raikkaaseen ulkoilmaan, niin ei tuntunut enää niin pahalta. 

Äärimmäinen stressi toimii myös laihduttajana, koska mahamakkara kutistui melkein pois viikossa. En silti suosittele koittamaan... Nyt pitäisi taas löytää säännöllinen ateriarytmi minkä olin onnistunut saamaan päälle ja paino oli alkanut laskemaan, mutta nyt mennään taas ylöspäin. Ohjelmisto on siis edelleen ihan sekaisin. Olisikin niin helppoa kuin koneiden kanssa, että asentaa vain uudelleen.

Ensimmäinen pyöräilykin tuli tehtyä lämpimässä kevätsäässä

Onneksi on kuitenkin Akseli. Päiviemme valo :D Hän on oppinut nyt itse nousemaan seisomaan ja sitä pönötetäänkin nyt joka paikassa ja koko ajan. Vähän tulee jo askeleitakin. Kävelykärryllä hurjastellaan ympäri taloa ja paukutetaan kaikkia laatikoita ja luukkuja mihin ylettyy. Portaatkin on kiivetty yläkertaan jo muutaman kerran. Kyllä voi olla pienessä ihmisessä energiaa ja kova tahto. 

Yhdeksän viikkoa Kuusijärven sprinttiin, mutta ei tässä voi muuta kuin tehdä parhaansa. Stressiä koitan olla ottamatta kisoista, mutta helpommin sanottu kuin tehty :D Märkkäriäkin pitäisi uskaltaa sovittaa, että tiedän mahdunko siihen jo kunnolla. Ei vaan ole vielä saanut kerättyä itseään siihen...

Kesää kohti siis kovalla vauhdilla :)