Maastoutuminen

Hyvä viikko jälleen takana. Mitä nyt koira vähän kiskaisi yksi aamu kyljen taas kipeäksi, mutta toivon se olevan ohimenevää. Harmi vaan, kun viikon ehdin olemaan kivuton vasta... Kokeilin maastoutumista myös pyörällä ja juosten. Pyörällä elämäni ensimmäisen kerran! 

Tiista, torstai, lauantai ja sunnuntai oli tällä viikolla ne päivät, kun tuli urheiltua. Keskiviikkona satoi niin pahasti, että pelasin, samoin torstaina, mutta sain venyteltyä ja tehtyä vähän kotitöitäkin. Tuntuu, että tekemättömyys väsyttää enemmän kuin treenaaminen. Menee sellaiseen velttoon tilaan ja sitten ei saa edes nukuttuakaan kunnolla.

Tiistaina kävin elämäni ensimmäisen kerran pyörällä maastossa! Ajeltiin reilu tunti ja 13 km Sääksin rantoja. Enkä edes hajottanut itseäni vaikka kaaduin kerran. Sain Elisalta lainaksi täysjouston ja olihan se melkoinen vekotin, kun ei ole koskaan sellaisella ajanut aikaisemmin. Kesti vähän totutella. 

Tervejärkinen ensikertalainen ajelee varmaan vaan pururadalla ja hiekkatiellä. Minä totesin molempien vähän niin kuin päätyttä, että mennään tuonne polulle, että ei tästä taida olla pitkä matka leveämmälle reitille, kun olen joskus juossut tästä. Heh heh... Työnnettiin pyörät nyppylän päälle ja Elisa fiksumpana ja kokeneenpana talutti pyörää myös mäen alas. Minä hullu, joka ei osaa pelätä, katsoin alamäkeä ja tuumasin, että eihän tuo nyt niin paha ole. Eipä. Oli se aika kivinen ja mutkainen ja juurinen. Jotenkin, varmaan moukan tuurilla, selvisin sen hengissä alas ja sitten iski vasta kauhu siitä mitä tuli tehtyä. 

Polku jatkui ja näin ison kuusen ja sen kauhean juurakon. Otin vähän lisää vauhtia, mutta takapyörä hyppäsi niin, että kaaduin vasemmalle. Ei käynyt kuinkaan ja matka jatkui.

Pieni merenneito poseeraus pyörien kanssa kääntöpaikalla

Hullun alamäkiepisodin jälkeen tajusin jo vähän varoa. Eikä sitten ajettukaan enää mitään niin rankkaa pätkää. Päätettiin kääntyä 40 minuutin kohdalla takaisin, kun aurinkokin oli laskemaan päin. Enkä olisi enää edes jaksanut kauaa. Homma vie kummasti voimia ihan eri tavalla kuin maantiellä sotkeminen.

Vähän kaunista maisemaa matkalta

 
Kyllä se oli sellaista opettelemista. Alkuun en meinannut päästä jyrkempiä nyppylöitä ylös, kun en osannut nojata eteenpäin ja tuntui, että pyörä menee ympäri. Sitten, kun olen niin kakkajäykkä yläkropasta aina ja vauhdikkaammin alamäkeen polulla laskiessa, niin pyörähän lähti lapasesta. Sitten, kun tajusi nämä kaksi asiaa, että ei tarvitse puristaa sormet kipeinä tankoa ja nojaa vähän enemmän eteenpäin mäkeen, niin homma alkoi sujumaan melkein hyvin. Pitää mennä harjoittelemaan uudestaan vielä.

Keskiviikkona alkoi näkymään edellisen päivän osumat. Vähän polvitaipeessa ja sääressä ja käsivarressa oli mustelmaa. Persauskin pikkaisen hellänä muksahduksesta. Silti hihitytti, kun oli ollut niin hullun hauskaa.

Torstaina totesin, että pakko venytellä, jos meinasin juosta lauantaiaamuna ja perjantaina ei ehtisi, kun olisi työkaverin eläköitymisjuhlat. Oli vähän joka paikka jumissa siitä erilaisesta pyöräilystä, niin ihan fiksu veto.

Koitin lähteä perjantain bileistä kohtalaisen ajoissa ja olinkin kotona puoliltaöin ja pääsin nukkumaan melkein säädylliseen aikaan. Lauantaina oli herätys kahdeksalta, kun juoksu Sääksin ympäri starttasi kymmeneltä Nurmijärven seurakunnan leirikeskukselta. Maastojuoksutapahtumaa oli järjestämässä seurakunta ja Nurmijärven latu. Järjestelyt oli huikean hyvät huoltopisteineen ja reitti merkattu loistavasti, mitä nyt yhdestä kohdasta joku sankari oli käynyt repimässä nauhat pois ja mentiin vähän harhaan muutamat. Matkoina oli 7 km, 14 km ja 18 km. Valitsin keskimmäisen ja se osottautui tämänhetkiselle kunnolle ihan riittäväksi.

Lentoon, ei kun, juoksemaan lähdössä lauantaiaamuna

Reitti meni Sääksin ympäri ja toisen pienen lätäkön ympäri, jonka nimeä en juuri nyt muista tai jaksa etsiä. Siinä vieressä kuitenkin. Sopivan tekninen ja paikoin jopa haastava. Todella minun makuuni. Tykkään juosta mestässä, kun ei kuulu muuta kuin linnun laulua ja tuulen huminaa. Eiliselle sattui vielä ihan taivaallisen hyvä sää. Luonto oli niin kaunis. Onneksi en kompastunut mihinkään ihaillessani maisemia.

Niin siistiä

Olin valinnut jalkaani Sarvan nastalenkkarit ja ne olivat aika nappi valinta, kun ei tarvinnut pelätä lipsumista. Talvijuoksukenkäni sopivat siis tähänkin käyttöön mainiosti. Alkuun tuntui siltä, että olin laittanut liikaa vaatteita, kun juostiin auringossa. Metsässä tuli kuitenkin varjossa viileä ja jos kova tuuli osui vielä siihen, niin olisi tullut kylmä vähemmissä vaatteissa. Olin siis pukenut pitkähihaisen juoksupaidan takin alle.

Otti se 14 km vähän koville vähäisten juoksukilometrien takia tässä viimeisen kahden kuukauden aikana. Jaloissa alkoi tuntumaan kymmenen kilometrin jälkeen ja olin todella tyytyväinen, kun matka loppui. Olin aika soseena. Juoksin vielä pitkästä aikaa kovemmilla sykkeillä, keskisyke 148, niin sekin tuntui. Suihkun kautta vielä syömään ja oli aika nappi setti, kun oli niin kiljuva nälkäkin jo siinä vaiheessa.

Tänään kävin jälleen uimassa. 2200 m tuli läpsyteltyä vähän juoksun ryvettämällä raadolla. Alkuun ahdisti, mutta sitten alkoi sujumaan. Olin saanut selkäni ihmeen kipeäksi juoksusta. Ehkä se oli se niin erilainen maasto ja kaikki. Maastossa käyttää niin eri tavalla kroppaansa, kun joutuu tasapainoilemaan ja kikkailemaan. Teki siis oikein hyvää.

Ensi viikolla alkaa taas treenit onneksi vihdoinkin. Nyt homma muuttuu siinä mielessä, että minulla on ihan oikea valmentaja. Saa nähdä kuinka tässä vielä käy.