Nyt voi päättää pitkän hiljaiselon, kun tapahtui jotain niinkin dramaattista, että kello meni rikki. En ole kaiken kaaoksen keskellä jaksanut oikein kirjoitella mitään perus settiä, kun treenit on olleet ainut asia suunnilleen mitkä ovat sujuneet ja menneet suunnitelmien mukaan tässä viimeisen puolen vuoden aikana.
Ei siis ole ollut urheilun puolella mitään jännää, kun kaikki oli peruttu. Ainut siisti juttu oli marraskuun Aktia cupissa, kun juoksin uuden 10 km ennätykseni 51:31. Perus settiä pyörää ja juoksua muuten. Tammi-helmikuussa tuli hiihdettyä aika paljon itselleni ja odotan todella paljon jo, että pääsisi uimaan. Viisi kuukautta edellisestä. Ehdin ostamaan uusia uikkareita ja lasitkin juuri ennen kuin hallit menivät kiinni. Pitää päästä testaamaan niitä! Ehkä jo ensi viikolla siis :D
Mutta tähän kello asiaan. Minulla on ollut Polar Vantage V nyt kaksi ja puoli vuotta. Kaikki ollut loistavasti. Mutta viime lauantaina, kun lähdettiin kaupasta ihmettelin mitä ranteessani tapahtuu, kun kello värähteli omituisesti. Katsoin sitä ja totesin "Jahas, se kaatui." Jatkoin kävelyä ja autolla aloin katsomaan uudestaan, että nyt ei taida olla kaikki kotona. Näyttö vilkkui ja näkyi välillä, kun se yritti ladata itseään käyntiin ja värähti aina, kun aloitti alusta. Sitten välillä vilahti kello ja taas käynnistyi uudelleen. Olin vähän ok?
Koitin kotona laittaa sitä laturiin ja saada yhdistettyä koneeseen, mutta ei vaikutusta. Ajattelin, että annan akun tyhjentyä, jos sen saisi resetoitua. Sunnnutai aamuna, heti ensimmäisenä tietysti, yritin uudestaan. Ei vaikutusta. Näyttö vilkkui edelleen. Näin kyllä, että alkoi lataamaan, mutta kelloon ei saanut yhteyttä. Kirjoitin sitten tiketin Polarille ja keskiviikkona lähtin kellon huoltoon. Nyt ei voi sitten kuin odotella.
Mutta tämä olo, kun ei ole kelloa. Oli pakko kaivaa jotain aristojen aarteita, koska katsoin tyhjää rannetta ties kuinka monta kertaa päivässä. Olin ja olen edelleen ihan pihalla ajan kulusta ja kaikesta oikeastaan, kun ei ole sitä laajennettua todellisuutta kädessä. Siltä se ainakin tuntuu vaikka voisi kuvitella, että se on vain kello. Sen ymmärtää vasta, kun sen menettää...
Arkistojen aarteet. Teräsmiehen helmi 90-luvulta. Tarvitsi vain uuden patterin, mutta en uskalla käyttää, kun ranneke niin kovettunut, että en riko sitä. Toinen äidin vanha. Saanut sen mummoltaan, kun aloitti koulun. Se pitää vain muistaa vetää, mutta muuten käy ja kukkuu. Ollut nyt se kädessä. Pitää vain olla rikkomatta sitäkin...
Toisaalta ihan vapauttavaa. En tiedä miten olen nukkunut, joutuu siis ihan luottamaan fiilikseen. En tiedä miten aktiivinen olen ollut tai paljonko kuluttanut. Joutuu siinäkin luottamaan ihan itseensä. On tämä siis ihan opettavaista. Sitä on tullut yllättävän riippuvaiseksi tuosta vehkeestä. Treenit saanut onneksi muuta kautta ylös. Pyörässä V650 ja juostessa puhelin. Tosin ärsyttävää juosta puhelin kädessä, jos tekee muutakin kuin vaan lönköttelee tietyn matkan.
Toivottavasti kellon tulevaisuus selviää pian, että pääsee taas normaaliin elämään takaisin :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti