Paremminkin on mennyt

Tässä on nyt vähän alavireinen fiilis, kun tuntuu, että mikään ei mene niin kuin oli suunnitellut. Toisaalta, niinhän se tuntuu aina menevän... Sitä on vaikea muistaa, että kaikella on joku tarkoitus ja asioilla on tapana järjestyä. Vaikeuksien kautta voittoon jne. Ei nyt oikein vaan tunnu siltä...

Viimeisen kuluneen kahden viikon aikana en ole tottunut kuin kurkkukipuun ja siihenhän ei totu. Eli tässä tämä. Toissa viikolla maanantaista torstaihin taistelin töissä kurkkukipuni kanssa, kun jotenkin vaan ajattelin sen menevän ohi, kun teräsmiehelläkin oli mennyt edellisellä viikolla. Torstaina meni ääni ja huomasin sen vasta töissä, kun koitin sanoa työkaverille huomenta. Perjantaina jäin kotiin ja menin lääkäriin, kun oli tullut kamala yskäkin. Virus ja saikkua tiistaihin. 

Akseli otti ensiaskeleensa reilu viikko sitten. Tässä ollaan muuten vaan kävelyllä.

Keskiviikkona, kun olin lähdössä töihin, en saanut aamulla silmiä auki. Ne olivat muurautuneet umpeen ja en nähnyt kunnolla kun sain ne auki. Vähän ehdin säikähtämäänkin sitä, vaikka silmätulehdus oli aika selvä. Taas lääkäriin, joka laittoi nieluviljelyyn, että saataisiin suljettua angiinan mahdollisuus pois. Tuli vähän huijattu olo, kun minulta on poistettu nielurisat ja silloin sanottiin, että se tauti on nyt historiaa omalla kohdallani. Ja taas saikkua.

No Akseli tuli myöskin lopulta kipeäksi ja oltiin perjantai kotona kahdestaan. Teräsmies sairastui lopulta myös. Nyt molemmat miehet alkavat olemaan jo kunnossa, mutta minä en vieläkään. Jää varmaan kesän viimeinen kisa väliin. Harmittaa ihan hirveästi, jos näin käy, koska Ahvenanmaan kisat ovat olleet aina lemppareitani. Ja joudun odottamaan taas ensi kesään, että pääsen kisaamaan. Jäi vähän kesä kesken tuntuu siltä. 

 

Ei riemulla rajaa, kun päästään on vajaa, että hyvää huomenta vaan.

Tämä on nyt vain tällaista pikku ärsytystä, mutta pahempi ongelma alkaa rassaamaan jo ihan todella ja se on nykyinen työni. Olen pääsiäisestä asti koittanut löytää toista työtä, kun minut laitettiin vuorotyöhön, joka alkaa kahden viikon päästä. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että on töitä, mutta tämä ei vastaa osaamistani ja en halua tehdä vuorotyötä. Tuntuu, että lankun pää lähestyy vaan ja hajoan lopulta atomeiksi.

Minua ahdistaa ajatus aivan suunnattomasti siitä, että en näe perhettäni iltavuoroviikoilla. Toinen on sitten kumulatiivinen univelka, joka tulee väkisinkin. Kahdeksan tuntia unta olisi optimaalinen itselleni ja se ei tule toteutumaan varsinkaan iltaviikoilla, kun pääsen nukkumaan tai nukahdan ehkä keskiyöllä ja nahkavekkari herättää jo kuudelta. Se tekee viidessä päivässä jo 10 h. Missäs välissä ehdin sen kuittaamaan? Olen tehnyt vuorotyötä ja tiedän lopputuloksen.

Maukas ja ravitseva aamupala.

Piti nyt kirjoittaa tällainen avautuminen, kun ei tähän pieneen päähän tällä hetkellä juuri mitään muuta mahdukaan. Ehkä tämä on nyt tässä päässyt vähän liikaa niskan päälle, kun ei ole voinut urheillakaan ja nollata päätä. Pyöritellyt vaan asioita päässään kaikki päivät. Täytyy nyt vaan jaksaa elää toivossa, että uusi työ löytyisi pian ja paranisin. Voihan tämä sairastaminen olla seurausta pitkittyneestä stressistä. En osaa sanoa, mutta toivossa on hyvä elää (sanoi lapamato).